perjantai 3. huhtikuuta 2015

-rakkaudesta vaiko rahasta-

Luin jonkin aikaa sitten artikkelin Hesarista liittyen lama-ajan lapsiin ja siihen kuinka ainakin yksi näistä lapsista valitsi ammattinsa puhtaasti palkan ja arvostuksen perusteella. Tätä lukiessani teksti kuulosti omaan korvaani jotenkin hiukan liian tutulta, ja sitten se kolahti. Tämähän on ihan arkipäivää Turkissa edelleenkin. Me Suomessa olemme tottuneet siihen että jokainen saa vapaasti valita ammattinsa ja kaikkia kannustetaan tekemään juuri sitä työtä mitä rakastaa. Jokaisella on yhtälailla samat mahdollisuudet käydä kouluja ja päästä sisään opiskelemaan alaa jota haluaa, ja hyvin harva valitsee ammattinsa pelkästään palkan perusteella. Toki heitäkin varmasti on, mutta yleinen ajatusmaailma Suomessa ei ole sama. Meillä lapsesta asti kaikille toitotetaan että tehkää valintanne sen mukaan mistä pidätte, ei sen mukaan paljonko rahaa siitä voi tienata.






Suomessa hyvin harvoin kuulee kenenkään sanovan että opiskelee jotain alaa vain koska äiti tai isä niin halusivat, tai koska pääsi opiskelemaan vain sitä alaa. Tai kun kysyy perusteita sille miksi on jonkun alan valinnut, niin harvoin kuulee että kukaan halusi turvata elämäntasonsa opiskelemalla jonkin mukavasti tienaavan ammatin. Kaiken kaikkiaan me olemme hyvin vapaita valitsemaan juuri niin kuin haluamme ja nimenomaan juuri sen mukaan mitä haluamme. Koska tietyntasoinen elintaso on Suomessa turvattu kaikille, oli se oma ammatti sitten mikä tahansa.






Turkissa asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Ensinnäkin täällä pääsykokeet yliopistoihin ovat aivan toista luokkaa Suomen kanssa. Suomessahan jokaisella yliopistolla on omat pääsykokeensa jokaiselle alalle, eli opiskelet vain sen alan pääsykokeisiin jota haluat päästä opiskelemaan. Turkissa taas pääsykoe on sama kaikkiin yliopistoihin, ja siitä saadun pistemäärän mukaan voit valita oman alasi. Koska Turkissa yliopistoja on lähemmäs 200 (tarkalleen ottaen 181, joista vielä osa on yksityisiä ja osa valtion omistamia), on täällä tasoerot valitettavasti arkipäivää. On hyviä yliopistoja ja on huonoja yliopistoja. Luonnollisesti jokainen haluaa opiskella hyvässä yliopistossa, ja näiden pisterajat ovat tottakai korkeampia.





Sen lisäksi että hyvillä yliopistoilla on korkeammat pisterajat, vaihtelevat nämä rajat myös sen mukaan mitä haluat opiskella. Esimerkiksi mikäli haluat lääkäriksi, juristiksi tai diplomi-insinööriksi, niin opiskelemaan juuri näitä aloja pääsee ainoastaan korkeimmilla pistemäärillä. Lääkäriksi vaaditaan kaikkein korkein pistemäärä. Joka vuosi tähän yliopistojen yhteiseen pääsykokeeseen osallistuu hieman yli 2 miljoonaa opiskelijaa, ja päästäkseen opiskelemaan lääketiedettä hänen tulisi olla ensimmäisten 10 000 parhaan joukossa. Karua, eikö?






Turkissa ei myöskään vanhoillisimmilla ihmisillä ole käsitystä siitä että jokaisen tulisi tehdä juuri sitä työtä mitä rakastaa ja yrittää olla paras siinä. Nuorisolla käsitykset ovat jo alkaneet muuttua, mutta vanhemmat ja isovanhemmat ovat vielä siinä uskossa että lasten olisi hyvä hankkia arvostettu ammatti, kuten yllä mainitut juristi tai lääkäri. Jos esimerkiksi oma lapsi menestyy pääsykokeissa hyvin ja pääsee vaikka ensimmäisten kymmenen tuhannen parhaan joukkoon, eikä hän valitsekaan lääketiedettä vaan jonkin alan joka vaatii paljon vähemmän pisteitä, vaikkapa jotkin kieliopinnot, häntä tullaan pitämään aivan hulluna. Miksi kukaan nyt ikinä valitsisi mitään muuta alaa, jos kerran pisteet riittävät lääketieteelliseen? Sitä joutuu puolustelemaan puoleen ja toiseen. Vanhempien kyläillessä toistensa luona, tällaisessa tilanteessa kuulee aina vanhempien mainitsevan vähintäänkin yhdessä sivulauseessa että niin, kyllä sen meidän maijan pisteet olisivat riittäneet lääkikseen mutta hänpä valitsikin ranskan opinnot. Tällä yritetään todistella sitä että kyllä meidän likalla olisi riittänyt älliä vaikka lääkäriksi mutta hän itse ei halunnut.






Vaikkakin todellisuuden nimissä on kyllä pakko mainita että hyvin harvoin tulee vastaan ketään jolla olisi pisteet riittäneet lääketieteelliseen mutta ei olisi sinne lähtenyt. Täällä sitä pidetään korkeimpana saavutuksena opiskelijalle, mikä taas johtaa siihen että täällä läheskään kaikki lääkärit eivät tee työtään siksi että siitä pitäisivät vaan siksi että työ on varmaa ja palkkakin kohdillaan.






Realiteetit ovat valitettava tosiasia Turkissa edelleenkin, Suomessa kun kenenkään ei ole enää pakko valita ammattiaan sen mukaan paljonko siitä tienaa. Aihe on nyt taas ajankohtainen, nykyisten lukiolaisten valmistautuessa täällä pääsykokeiden toiseen osaan ja jännittäessä mihin yliopistoon kukakin pääsee. Meikälläkin sama jännitys toki päällä, onhan meillä Suomessakin pääsykokeet enää muutaman kuukauden päässä, mutta myönnettäköön että meillä luettava materiaali tuntuu aivan naurettavalta verrattuna turkkilaisiin tovereihin. Lukujen lomassa kävin kiertelemässä aivan ihanaa aluetta Istanbulissa nimeltään Balat, joka on itse asiassa yksi Istanbulin vanhimpia asutuksia. Kuvat siis tältä retkeltäni.