torstai 15. syyskuuta 2016

-rakas, rakkaampi, Turkki-

Hellurei ja heisulivei. Mulla on ollut ihan hirveen palava halu päästä jakaan nämä viime viikkojen kokemukset että huh huh. Viimeksi kerroin siitä kuinka Turkin tämän hetkisen tilanteen takia jouduimme perumaan reissumme Turkkiin ja sen sijaan suunnittelimme matkaa johonkin muualle Eurooppaan. Noh, asiat eivät taas menneet ihan niin kuin oli suunniteltu. Tilanteesta johtuen ei parempi puolisko Turkkiin kylläkään päässyt, mutta itse sitten loppujen lopuksi sinne kyllä päädyin. Yksi parhaimmista ystävistäni oli nimittäin viettämässä kesää Marmariksessa, ja on lähdössä tänä vuonna ulkomaille vuodeksi vaihtoon jonka takia halusin päästä viettämään hänen kanssaan viimeisen kerran kunnolla aikaa ennen kuin taas tiemme eroavat. Tämän lisäksi yksi vanhoista Fethiyen sukelluskeskus -aikani parhaista ystävistäni kertoi että on myös lähdössä muutamaksi vuodeksi töihin ulkomaille kesän loputtua. Hänen kanssaan olemme yrittäneet nähdä viimeisen kahden vuoden ajan jatkuvasti, aina siinä onnistumatta. Aina jompi kumpi on ollut väärässä paikassa ja ikinä emme ole saaneet järjestettyä tapaamista. Nyt kun hän kertoi että on lähdössä pidemmäksi aikaa pois, ajattelin että nyt hemmetti soikoon jotain on tehtävä. Niinpä rupesin vimmatusti selaamaan kaiken maailman äkkilähtöjä ja kas, onnistuinkin sellaiset löytämään! Suorat lennot Dalamaniin oltiin jo ehditty myydä loppuun, mutta löysin Sun Expressin menopaluu lennot Izmiriin yhteensä 150 eurolla joten otin ne ja sitten menoksi.

Liputhan hankin keskiviikko iltana ja lento oli torstai aamuna. Voin kertoa että en ole ikinä aikaisemmin ostanut mitään yhtä spontaanisti, varsinkaan matkoja! Jotenkin vain se tunne siitä että en pääsisi viettämään enää pariin vuoteen kunnolla aikaa kahden läheisimmän ystäväni kanssa iski kunnolla tajuntaan ja ajattelin että hemmetti, nyt jos koskaan. Koska kesätyöt olivat muutenkin jo loppuneet ja aikaa oli, lähdin siis viikoksi Turkkiin, joista suurimman osan ajasta vietin Marmariksessa, mutta lähdin myös Fethiyeen kahdeksi päiväksi. Viimeinen käyntini Fethiyessä on ollut vuoden 2014 syyskuussa, joten siitäkin oli ehtinyt kulua melkein täydet kaksi vuotta!





Ja voin kertoa, että Fethiyessä olo oli kuin olisi kotiin tullut. Marmariksessa oli ihanaa päästä viettämään aikaa ystäväni kanssa, mutta minkäänlaista tunnesidettähän minulla ei Marmarista kohtaan ole kaupunkina. Sen sijaan Fethiyessa sen lisäksi että pääsin näkemään ystäviäni, pääsin myös pitkästä aikaa kiertämään minulle niin rakasta kaupunkia. Kävin syömässä tostit tutussa kahvilassa, juomassa tuorepuristettua sekamehua tutussa kuppilassa, hakemassa lokmia pienestä parin neliömetrin leipomosta, kävelin ympäri rantakatua, vierailin tutuissa myymälöissä jutustelemassa vanhojen tuttujen kanssa. Se kaikki sai olon hyvin tunteelliseksi. Siellä minä asuin melkein kolme täyttä sesonkia. Sesonkihan on Turkissa suunnilleen seitsemän kuukauden pituinen, joten vuosissa vietin lähes kaksi vuotta Fethiyessä. Ja ehdin rakastua paikkaan sinä aikana sanoin kuvaamattomalla tavalla. Niin kuin tekstistäkin huomaa, ajatukseni rönsyilevät sinne tänne, haluaisin kertoa kaikesta samaan aikaan ja nyt heti!

Visiittini Fethiyeen oli kuitenkin lyhyt, saavuin sinne maanantaina aamupäivästä ja jatkoin matkaani takaisin Marmarikseen heti tiistai aamuna. Tarkoitus oli päästä viettämään yksi ilta ystävien kanssa, koska he kaikki ovat kuitenkin töissä en olisi heitä päässyt päivisin ollenkaan näkemään joten siksi tämä ratkaisu. Ja voi pojat että minulla oli ollut heitä ikävä! Tapasimme suunnilleen seitsemän aikaan illalla ja istuimme varmaan kahteen asti yöllä, enempää minulla ei ollut sydäntä pitää heitä hereillä, raukat kun joutuivat aamukuudelta heräämään töihin. Mutta se oli sen arvoista! Kaikki ne muistot tulivat tulvimalla takaisin, olin jo melkein unohtanut kuinka hauskaa meillä on yhdessä. Kun sitä työskentelee joidenkin kanssa niin intensiivisesti aamuseitsemästä iltayhdeksään kuutena päivänä viikossa seitsemän kuukauden ajan, ei enää olla työkavereita vaan siinä kasvetaan perheeksi. Ja siltä minustakin tuntui. Vaikka meillä onkin paljon välimatkaa, jok'ikisellä heistä on silti erityinen paikka sydämessäni. Ja vaikka ei moniin kuukausiin juteltaisikaan, silloin kun vihdoin toisemme näemme tuntuu siltä kuin ei ikinä olisi erossa ollutkaan. Sellaiset ystävät ovat elämässä tärkeitä.





Toinen syy miksi halusin kovasti päästä Fethiyeen oli se, että kaksi näistä hyvistä ystävistäni meni juuri pari viikkoa ennen saapumistani naimisiin! Yritin kovasti päästä heidän häihinsä, mutta töiden takia en siinä onnistunut. Minua harmitti niin pirusti, että halusin ehdottomasti päästä tapaamaan heidätkin. Jo pelkästään siksi, että minä aikoinaan tutustutin nämä kaksi, ja nyt neljän vuoden jälkeen he ovat naimisissa! Toinen on oma mentorini joka on opettanut minulle kaiken mitä vapaasukelluksesta tiedän, toinen taas on kämppikseni jonka kanssa jaoimme saman huoneen asuntolassa asuessani. En enää edes pysty kirjoittamaan kuinka henkisesti tärkeästä matkasta itselleni oli kysymys. Matkustin Fethiyeen bussilla Marmariksesta, ja voin kertoa että saatoin jopa vuodattaa siinä istuskellessani pari onnenkyyneltä kun tutut maisemat alkoivat vilahdella ohi silmieni. Taisin ensimmäistä kertaa elämässäni olla niin täynnä tunteita että ne purkautuivat kyynelten muodossa ulos, positiivisessa mielessä.



Tässä he nyt ovat. Kultaakin kalliimmat.

Kaiken kaikkiaan lähteminen oli oikea ratkaisu. Tämä nyt vain oli jotain mitä minun piti tehdä. Ja samalla huomata että en tule ikinä pääsemään Fethiyestä eroon, se paikka tulee aina olemaan sydämessäni ja tulen aina tavalla tai toisella sinne päätymään. Vaikka vietinkin siellä vain lyhyen ajan, ehdin silti päästä kokemaan kaiken mitä olin ikävöinyt. En voinut sanoa lähtiessäni muuta kuin että au revoir samalla kun tunsin jo valmiiksi pienen haikeuden sydämessäni. Mutta nyt se ei haitannut, koska jotenkin tiesin että tänne pääsee aina takaisin, ja minähän tulen vielä tänne takaisin.



Turkissa on tapana jakaa pieni makeinen häihin osallistujille ja no,
mikä olisi ollut sopivampi ulkoasu sukeltajalle kuin helmeen liimatut karkit?

Marmariksessa vietetty aika oli ihanaa terapiaa vastapainona Fethiyen tunnehyökkäykselle. Kävimme rannalla vain makaamassa ja uimassa, vietimme aikaa kahviloissa ja kaiken kaikkiaan pääsimme hiukan viettämään kunnolla aikaa ennen kuin oli taas aika erota vuodeksi. Tie Marmarikseenkaan ei ollut aivan simppeli, koska kuten Nea aikaisemmin Izmiriin lentäessään joutui suhailemaan sieltä itsensä bussilla Marmarikseen, niin jouduin minäkin. Suoraan lentokentältähän ei busseja lähde, mutta onneksi sieltä kuitenkin lähtee Havas -busseja jotka vievät linja-autoasemalle ja sieltä lähtee suunnilleen tunnin välein busseja Marmarikseen. Itsekin siis suuntasin sinne ja ostin lipun bussiin, matkahan sieltä kestää suunnilleen neljä tuntia. Aluksi ajatus siitä että joutuisin ensin matkustamaan Tampereelta Helsinkiin bussilla melkein kolme tuntia, sitten joutuisin lentämään yli kolme tuntia, sitten joutuisin taas istumaan bussissa neljä tuntia tuntui hyvin vastenmieliseltä, mutta koska kuten aikaisemmin kerroin, tämä reissu oli must itselleni, en enää jaksanut välittää matkan pituudesta vaan ajattelin että hitot, nyt mennään.

Niinpä löysin itseni istumassa bussissa Izmiristä kohti Marmarista. Vieressäni istui 14-vuotias tyttö jonka kanssa juttu alkoi luistamaan hyvin nopeasti. Turkissahan on yleistä, että vieruskaverin kanssa jutellaan ja kysellään kaikki kuulumiset, matkan lopussa sitä jo tietää kaiken toisistaan. Olin jo tosissaan ehtinyt unohtaa, kuinka paljon rakastan bussilla matkustamista Turkissa! Viimeksi olen tainnut tehdä niin 2012 kun lopetin työt sukelluskeskuksessa, eli siitä on jo todella pitkä aika. Niissä vain on se oma taikansa. Tutustut uusiin ihmisiin ja pääset näkemään huikeita maisemia. Bussimatkailu Turkissa on myös paljon mukavempaa kuin Suomessa, melkein kaikista busseista löytyy omat näytöt jokaisen penkin kohdalla, josta voi sitten vaikka katsella leffoja, pelata pelejä tai kuunnella musiikkia. Busseissa myös tarjoillaan aina jotain juotavaa ja naposteltavaa, joten ei voi sanoa että olisin hirveästi tuon matkan aikana kärsinyt.





No, me siis syvennyimme juttuun vieressäni istuvan minua melkein kymmenen vuotta nuoremman tytön kanssa. Sain tietää, että hän opiskelee konservatoriossa trumpetin soittoa, ja että melkein kaikki maailman parhaat trumpetin soittajat ovat miehiä ja että maailmassa on tällä hetkellä suunnilleen viisi hyvää naispuolista trumpetin soittajaa ja hän haluaa olla yksi niistä. Sanoin että kuulostaa aika kovalta tavoitteelta, mutta kaikki on mahdollista mikäli sitä tarpeeksi haluaa ja on valmis uhraamaan aikaa sen eteen. Hän siis opiskelee nyt viimeisellä luokalla, ja hänen vanhempansa aikovat lähettää hänet ulkomaille opiskelemaan sellaiseen kouluun jossa hän voi saada parhaan koulutuksen toteuttaakseen unelmansa. Hänen kertoessaan suunnitelmistaan mietin että voi pojat kun tietäisit kuinka onnekkaassa asemassa olet. Turkissa hyvin harvalla on varaa kustantaa edes kunnollista opinpaikkaa maan sisällä, puhumattakaan siitä että lähettäisi ulkomaille opiskelemaan. Toivon sydämestäni että tämä tyttö joku päivä vielä saavuttaa unelmansa, niin intohimoisena hänen silmänsä vilkkuivat kun hän kertoi soittamisestaan. Ja hän muuten tekee sitä pitkin päivää. Herää kuudelta jotta ehtii kahdeksaksi kouluun, harjoittelee koko päivän siellä, jonka jälkeen tulee vielä kotiin ja harjoittelee iltakahdeksaan asti. Siinä on jo jonkinlaista omistautumista, mikä tosin Turkin olosuhteissa on melkein pakollistakin. Jos haluaa olla paras kaikista kahdesta miljoonasta opiskelijasta, tulee sen eteen ihan tosissaan tehdä töitä.


 



Tästähän tulikin aika pirunmoinen sekametelisoppa, mutta en halunnut jakaa mitään eri postauksiin (vaikka näin jälkeenpäin ajateltuna se olisi voinut olla paljon viisaampaa) ja halusin saada kaiken heti pois sydämeltäni koska reissustahan on nyt jo kolme viikkoa aikaa. Sen jälkeenhän me sitten lähdimme vielä kaksin paremman puoliskon kanssa viikoksi reissuun jonka reitiksi loppujen lopuksi valikoitui Budapest-Bratislava-Wien, mutta siitä jaksankin sitten jo kertoa erillisessä postauksessa.

PS. Meikäläinen alunperin otti kameran mukaan reissuun, mutta paikanpäällä minut valtasi sellainen olo että en halua tuhlata tästä ajasta sekuntiakaan kuvien ottoon. Jotenkin sillä hetkellä tärkeämmältä tuntui olla läsnä siinä hetkessä, jonka takia kamera jäikin laukkuun itsekseen hillumaan ja napsin muutamia kuvia omaksi ilokseni reissusta puhelimella, joita nyt tässäkin näette. Tämä taisi tosissaan olla ensimmäinen reissu kun en oikeasti halunnut ottaa kuvia vaan elää itse sen hetken ja antaa sen elää omissa muistoissani. Äh, vähän huonosti selitetty, mutta näin nyt tällä kertaa.